"Nukkumaan käydessä ajattelen: huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen. Kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun: sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun!
-Eeva Kilpi-
Tätä minä opettelen tänään. Aiemmin en kerinnyt.
Olin kutsuttuna puhumassa "Erityislapsiperheet palveluviidakossa -nähkää meidät " -webinaarissa. Meitä kokemuspuhujia oli kolme, ammattilaisten puheenvuorojen välissä. Jokainen esitys käsitteli erityisvanhempia palveluidemme viidakossa. Aikaa puheenvuorolle oli annettu 15 minuuttia. Piirsin ja kirjoitin. Aloitin alusta. Tiivistin yhä uudestaan, koitin saada kaiken koetun mahtumaan. Mahdotonta. Lopulta ruudulla oli pala sieltä, pala täältä. Astuin vuorollani esiin ja puhuin.
Raja.
Missä menee raja? Lapsen raja? Nuoren raja? Naisen raja? Entä missä menee puolison raja? Vastasyntyneen äidin raja? Sairaan lapsen äidin raja? Omaishoitajan raja? Masentuneen puolison raja? Eronneen naisen raja? Rajaviivat ovat kuin valuneen ripsivärin piirtämät. Silmäpusseja ja ryppyjä hyväilevät. Ristiin rastiin ympäri kehoa ja muistoja kulkevat rajat. Missä meni raja lapsuuden ja nuoruuden välillä. Missä ruusunpunaisten lasien, nuoruuden rakkauden huumassa ja koliikkia huutavan vauvan äidin maailmojen välissä. Kun elämä heittikin suuret saappaat eteen -kokeilepas noita. Tuli raja lapsiperheen ja erityislapsiperhe -elämän väliin. Raja leikkaussalin ja heräämön välille. Raja sairaalan ja ulkomaailman välille. Raja normaalin ja uuden normaalin välille. Raja ystävien ja yksinäisyyden välille.
Jenni Tikkanen
Omaishoitoa 15 vuotta
Kuva: Jaana Kotoneva
Comentários