Olipa kerran onnelliset, kiitolliset vanhemmat, jotka elivät unelmaansa todeksi kera pienten lastensa. Perhe touhusi paljon yhdessä kaikenlaista, aina kotipuuhista menninkäisten majojen rakenteluun. Tunteita tunnettiin ja sanoitettiin paljon, perheessä sai vaikeatkin olot olla totta ja tulla hyväksytyksi. Vanhemmat saivat paljon kiitosta ja ihailua vanhemmuudestaan, ja miten lapsista loisti perheen ihana ilmapiiri.
Kun elämä heitti eteen lasten osalta haasteita, murheita ja epätietoisuutta, päädyimme tunteiden vuoristoradalle ja se ei ollutkaan mikään lyhyt huviajelu. Tunteet kieputtivat meitä vanhempia todenteolla, ja me yritimme vetää henkeä edes pikaisesti ennen kuin uusi syöksy heittäisi meidät taas pää alaspäin. Vuosikausia meidän kehoomme ja mieleemme mahtui yksi ainoa olo; milloin saamme seuraavaksi nukkua? Vuoristoradan henkeä salpaava vauhti oli liikaa: sairastuimme molemmat vanhemmat masennukseen.
Jouduimme kuulemaan, että olemme ammattilaisia, jotka tietävät liian hyvin mitä vaatia. Koulutus ja tietämys ei tee kenestäkään robottia. Olemme aivan yhtä inhimillisiä kuin muutkin. Jos vaihtoehtoja olisi ollut, emme olisi pyytäneet yöhoitajaa kotiin, emme tukiperhettä, emmekä avohuollon sijoitusta yhden kesän ajaksi. Varsinkin sijoitus herätti ristiriitaisen raadollisia tunteita; me vanhemmat saimme nukkua univelkoja ja kehomme palautui. Sijaisperhe kuitenkin kauhuksemme kohteli kaltoin lapsiamme ja tämä selvisi vasta jälkeenpäin.
Elämä oli niin pitkään pelkkää selviytymiskamppailua. Meitä vanhempia ja tarpeitamme ei kuunneltu, ymmärretty, eikä otettu todesta. Jouduimme kuulemaan joidenkin ammattilaisten suusta tekstiä, joita kenenkään vanhemman ei pitäisi joutua kuulemaan koskaan keneltäkään. Yhtäkkiä ihanista, ihailluista vanhemmista oli tullut laskelmoivia, ymmärtämättömiä riippakiviä. Miten tässä näin kävi? Olimme edelleen ne samat vanhemmat kuin lasten ollessa pieniä, nyt vain voimansa menettäneinä. Vuoristoradan syöksyissä lohduttauduimme ajatuksella, että sydänkäyränkään ei kuulu olla viivasuora, ainakin olemme vielä hengissä. Pahimmat syöksyt veivät meitä syviin syövereihin, joissa vastassa oli vain epätoivoa ja arvottomuutta.
Matkallamme oli koko ajan onneksemme valoina pimeyksissä lastenpolin työntekijät, sekä meidän vanhempien omat työntekijät. He ihailivat meitä vanhempina ja taistelivat rinnallamme saadakseen meille apua, jota kipeästi tarvitsimme. He nostivat meidät pinnalle yhä uudelleen jokaisesta syöveristä. Löydettyämme järjestöjen tuen, saimme sitäkin kautta valoa, mikä auttoi jaksamaan pimeää. Näitä tahoja lukuun ottamatta jokaisesta tahosta löytyi työntekijöitä, jotka joko koskettivat mieleenpainuvan kauniisti, tai lyttäsivät musertavasti. Yksittäisten työntekijöiden merkitys korostui vahvasti matkallamme, yksikään tietty taho ei ollut meitä kohtaan pelkästään hyvä tai kamala. Emme kuitenkaan koskaan tienneet kumpaa on vastassa ja elimme jatkuvassa taistele-pakene tilassa. Sotakirveet olivat aina varmuuden vuoksi takataskussa, jos tarvitseekin puolustaa itseään. Pahiten toivoamme koettelivat hetket, kun meille oli palaverissa luvattu apua, mutta tiimien käsittelyn jälkeen saimme puhelun, että apu ei kuulukaan meille.
Miten monta kertaa matkallamme olemme joutuneet tuntemaan, että emme ole edes avun arvoisia. Matkamme voisi tiivistää sanoihin; sanoilla voi sekä silittää että sivaltaa toista ihmistä. Sanojen lisäksi silittämistä tai sivaltamista voi välittää katseiden, olemuksen, kosketuksen kautta. Koskettavimpia ja osaavimpia työntekijöitä ovat olleet he, jotka ovat rohkeasti olleet inhimillisiä ihmisiä. He ovat kertoneet mitä itse ovat saaneet meidän kohtaamisista, miten olemme voineet antaa vajavuudessammekin heille jotain arvokasta, tunnekokemus kohtaamisesta on tullut yhdessä jaetuksi. Muistamme ikuisesti muuan muassa lapsemme julmetun osaavan erikoislääkärin sanat: "te vanhemmat olette käsittämättömän osaavia ja viisaita. Mitä hoitoratkaisuja ikinä teettekin, minä seison teidän ratkaisujen takana, vaikka lapsen haudan reunalla. En voi koskaan täysin tietää sitä mitä kaikkea te joudutte elämään läpi, voin vain olla tässä teitä varten jakamassa taakkaa edes pieneltä osin." Miten korvaamattoman tärkeää on ollut kaikki pienetkin silitykset matkan varrella. Silti ihaninkaan tuki ei korvaa unta, ruokaa, eikä muitakaan perustarpeita, eikä konkreettista apua.
Lopulta löytyi ymmärrys sekä tahto auttaa meitä, löytyi räätälöidyt ratkaisut, löytyi rohkea tukiperhe, joka on täyttä timanttia ihan joka tavalla. Löytyi tiivis mahdollisuus vanhempien nukkua ja toipua vuoristoradan pyörteistä. Löytyi syy haasteisiin ja apukeinot sinnikkäälle oppijalle, joka on selvinnyt peruskoulusta kunnialla vain periksiantamattomuutensa voimalla, voimavarojensa äärirajoja loputtomasti venyttäen.
Vielä jonain päivänä voimme päättää tarinamme näin: olipa kerran vanhemmat, jotka joutuivat elämässään kohtaamaan monenlaisia raadollisia vaikeuksia, jopa hyvästelemään oman lapsensa siltä varalta, ettei häntä pystytä pelastamaan. Vanhemmat joutuivat tunteiden vuoristoradan syöksyissä kohtaamaan ääripään tunteita laidasta laitaan. Vanhemmat selvisivät hengissä, vaikka kehot korisivat monesti viimeisillään selviytymiskamppailussaan. Vanhemmat selvisivät, koska perheessä yhtäkään tunnetta ei turrutettu, ei lakaistu maton alle, ei yritetty muuttaa väkisin kärsimystä kauneudeksi. Kauneus löytyi haavoittuvuudesta olla inhimillinen, muita tarvitseva ihminen. Ja niin he elivät elämänsä loppuun asti aitoina, ollessaan avun arvoisia ihmisiä.
Kuva: Jaana Kotoneva