Jokaisen aikuisen olisi hyvä nykyisessä vallitsevassa tilanteessa pysähtyä pohtimaan kumpaa itse levittää ympärilleen: pelkoa vai turvaa. Aivan erityisen tärkeä tätä pohdintaa on käydä kaikkien niiden aikuisten, jotka ovat tekemisissä lasten ja nuorten kanssa. Erikoisessa ajassa ihan kaikki ihmiset tarvitsevat turvaa. Erityisen paljon turvaa tarvitsevat lapset ja nuoret, joilla ei ole vielä laaja-alaista kokemusta ja näkemystä elämästä, sekä yhtä paljon keinoja säädellä omia tunnereaktioita kuin aikuisilla on. Pienen mielessä pelko on voimakas tunne ja saa helposti isot mittasuhteet. Siksi pienet mielet tarvitsevat paljon rauhoittelua, lohtua ja hellyyttä, kaikkea mikä saa pelkoa pienemmäksi ja siten helpommin kestettäväksi. Se sama pieni mieli elää ihan jokaisen ihmisen sisällä, vaikka keho onkin kasvanut aikuiseksi. Voisimmeko siis jokainen huolehtia siitä, että pieni mieli saa runsaasti turvaa, kohtasimme sen pienen mielen sitten lapsen tai aikuisen ulkomuodossa. Voisimmeko jokainen itse antaa luvan omalle pienelle mielellemme tuntea pelkoa, ja samaan aikaan ottaa vastaan pelkoa lääkitseviä lohdutuksen tekoja toisilta ihmisiltä. Jospa tässä ajassa oppisimme pois yksin pärjäämisen ihanteesta ja oppisimmekin turvautumaan toisiin. Jospa aikuiset omalla esimerkillään opettaisivat tämän tärkeän taidon lapsille ja nuorille.
Erityisen paljon turvaa tarvitaan myös erityislasten perheissä, jossa lapsen erityisyys on usein koko perheen perusturvallisuuden kokemusta suuresti huojuttava tekijä. Osalle erityislapsista on vaikeampi ymmärtää koronaa ja rajoituksia, heidän haavoittuvuus on muitakin lapsia suurempaa erikoisessa arjessa. Erityislasten perheissä on useimmiten paljon kuormitusta ja arjen rajoitteita ilman koronaakin. Kun siihen päälle lisätään vielä koronan aiheuttama kuormitus ja rajoitteet, voi perheen kokonaistilanteesta muodostua kohtuuttoman suuri ponnistus, josta perhe ei selviä omin avuin. Erityislasten perheissä aikuiset voivat olla yhtä paljon vailla turvaa kuin lapsetkin. Läheiset ja ammattilaiset ovat tärkeitä vanhempien turvan lisääjiä, siksi rauhoittavat ja lohduttavat aikuiset ovat kultaakin kalliimpia etenkin erityislasten vanhemmille.
Korona-ajan keskellä lapset ja nuoret ovat jääneet keskusteluissa hyvin vähälle huomiolle. Poikkeuksellisessa ajassa lasten turvallisuuden tunteen vahvistaminen on äärettömän täŕkeää. Sota-ajan lapset ja lama-ajan lapset kärsivät turvattomuudesta, mikä näkyy yhteiskunnassamme yhä tänä päivänä. Jospa nyt emme toistaisi samoja virheitä, vaan pitäisimme paremmin huolta lasten ja nuorten turvallisuudesta, siitä millaisen pohjan annamme heidän tulevaisuuden hyvinvoinnille ja toimintakyvylle.
Aikuisten maailmassa koronaan liittyvä puhe saa massiivisesti tilaa. Lapset elävät ajassa, jossa he saavat joka puolelta kuulla miten muut ihmiset ja läheisyys ovat pelottavia, välteltäviä asioita. Mahdollisia altistumisia ja tulevia tartuntojen määriä keskitytään spekuloimaan. Millaisen maailmankuvan tämän ajan lapset ja nuoret muodostavat elämästä? Millaisia seurauksia on sillä, että varhaisessa kehitysvaiheessa lapsi oppii pääosin varomaan ihmisiä ja pelkäämään läheisyyttä? Miten pelokkaita aikuisia kasvaa lapsista ja nuorista, jotka oppivat pelkäämään jokaista aivastusta tai yskähdystä? Millaisen hylkäämisen ja hoivan puutteen kokemuksen lapsi saa lopun elämäänsä kantaakseen, jos nuhaan sairastuessa eristetään muusta perheestä varmuuden vuoksi, ja lapsi jää vaille hoivaa ja hellyyttä tilanteessa, jossa hän sitä eniten tarvitsee. Lapsen mieli ei pysty ymmärtämään, että hänet eristetään muusta perheestä sairastamaan omaan huoneeseen vailla lohtua ja hellyyttä. Yhtä vähän lapsen mieli ymmärtää sitä miksi hän joutuu jäädä koulusta pois yli viikoksi, kun koetta jännittäessä vatsa tuli kipeäksi koepäivänä. Tähän asti vatsakipu on aina ymmärretty jännittämisen seuraukseksi. Yhtäkkiä normaali kehon reaktio onkin syy opettajan eristää lapsi pois koulusta vaikka muita oireita ei ole.
Ihmisten biologinen systeemi vaatii sitä, mikä nisäkkäille on ollut aina tarpeen; turvaa ja hoivaa itseämme vahvemmilta huolenpitäjiltä. Jokaisen aikuisen velvollisuus on huolehtia siitä, että omat tunnereaktiot pysyvät kohtuullisuuden rajoissa. Rajoituksia voi noudattaa vastuullisesti ilman, että ne tulkitaan suureellisesti ja viedään äärimmilleen, unohtaen lasten inhimilliset tarpeet. Jos aikuinen ei pysty huolehtimaan omista tunnereaktioistaan, on aikuisen velvollisuus hakea siihen itselleen apua. Lapset ja nuoret eivät voi olla itsensä varassa, olla turva itse itselleen. Lasten ja nuorten oikeus on voida luottaa itseään vahvempaan aikuiseen, jolta voi tankata turvaa kohdata pelottava maailma. Korona-aika on yhdenlainen kriisi lastemme ja nuortemme elämässä. Yleisesti ottaen tiedetään, että lapsen joutuessa kohtamaan kriisin, tärkeintä on arjen perusasioiden jatkuminen mahdollisimman tavallisesti. Lapsen elämän ei pitäisi pysähtyä kriisissä, kriisin ei pitäisi täyttää kokonaan lapsen elämää. Voidaksemme huolehtia siitä, että meillä tulevaisuudessa ei olisi pääosin pahoinvoivia aikuisia, lapsemme tarvitsevat tässä ajassa aikuisia, jotka eivät vello pelossa. Aikuisten ei pitäisi keskittyä vain seuraamaan jatkuvalla syötöllä jokaista mahdollista koronaan liittyvää uutista, sekä pohtimaan mahdollista koronaan sairastumistaan. Lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisia, jotka kykenevät huolehtimaan arjen rutiinien sujumisesta, olemaan läsnä ja kiinnostuneita lasten mielessä liikkuvista asioista. Aikuisia jotka varmistavat, että lasten elämässä on aivan muuta sisältöä kuin vain korona. Lapset tarvitsevat aikuisia, jotka luovat puheillaan luottamusta, että mitään hätää ei ole vaikka elämässä on poikkeuksellisia rajoitteita. Ihmisiä ja sairauksia ei tarvitse etukäteen pelätä. Jos tunteet ovat voimakkaita, voi niitäkin opetella yhdessä säätelemään paremmin, niin kotona, kuin yhteisöissä joissa lapsia ja nuoria kohdataan.
Miia Tuomaala
Erityislapsen äiti
Meidän erityinen perhe -hankkeen kehittäjäryhmän jäsen
Perheohjaaja
Comments